Aloin tässä pohtimaan ihmisen reviirin merkitystä. Lähinnä siksi, että olen joutunut suopumaan monenlaiselle sallitulle ja sallimattomalle tunkeutumiselle viimeisen vuoden aikana.

Olen aina ajattelut, että olen sosiaalinen ja helposti lähestyttävä. Tykkään myös itse olla lähellä ja päästä ihmiset lähelleni ja luokseni, viereen istumaan, halaamaan, vierelle köllimään ja kulkemaan mukana. Siksi onkin ollut outoa huomata, miten helposti ärsyynnyn nykyään ihan pienistä "ilmatilani" loukkauksista, vaikka yleensä se on ollut ihan toivottua.

Yhteisasuminen ja asuinkumppaniensa kanssa samassa työpaikassa työskenteleminen tekevät vapaa-ajalla hyvin tarkaksi siitä, missä kulkee minun rajani. Melkein koko vapaaehtoisvuoteni asuin yhdessä yhden tai useamman toisen vapaaehtoisen kanssa. Suurimman osan ajasta ei tässä mitään vikaa ollut, sillä olin jo opiskeluaikana tottunut yhteisasumiseen kimppakämpässä. Nyt kuitenkin oman erikoisuutensa ja pidemmän päälle hankaluutensa tähän järjestelyyn toi se, että samojen ihmisten kanssa olin sekä töissä että vapaa-ajalla. Koskaan en ollut täysin yksin. Toisaalta tiesin, että minusta pidettiin huolta, mutta taas toisaalta tuntui kuin olisin palannut kotiin vanhempieni luo. Tuntui, että ei ollut minkäänlaista yksityisyyttä tai omaa rauhaa, kun sitä halusi. Onneksi oli sentään oma huone ja ovi, jonka sai kiinni. Siitä tuli silloisen reviirini raja.

Täällä Saksassa on tullut huomattua, että myös omalle ulkoiselle reviirilleni on tungettu kyllä useammin kuin kerran, eikä se aina ole ollut mukavaa. Vuoden aikana olen kuitenkin tottunut siihen, että vieraat ihmiset tulevat puhuessaan hyvin lähelle, jotkut jopa koskettavat käsivartta tai olkapäätä keskustellessaan kanssani. Tarjoilijat ohjaavat täpötäydessä ravintolassa toisilleen tuntemattomia ihmisiä samaan pöytään istumaan, eikä siinä ole mitää outoa, päinvastoin on mukava jutella ja tutustua uusiin ihmisiin. Paitsi jos olet suomalainen, ja tottunut nauttimaan ateriasi ainakin puoliväliin asti täydessä hiljaisuudessa. Metrossa matkustaessa ihmiset istuvat mieluummin viereen kuin vastapäätä. Kai se läheisyys lämmittää näin pimeänä, koleana aikana. Toisaalta olen jo tähän tottunut, ja kumma kyllä se tuntuu paljon mukavammalle kuin se, että tutut ihmiset tulevat kotireviirilleni.

Olen asuttanut nyt heinäkuun puolesta välistä lähtien pientä yksiötä samassa asuintalossa, jossa myös edellinen kimppakämppäni sijaitsee. Pääsy tähän yksiöön on kyllä ollut yksi parhaista asioista vuoden aikana. Se on turvapaikkani, oma pieni soppeni, jonne vain kutsutuilla on lupa tulla. Tämä uuden reviirin veto on tuntunut helpottavalta ja omia voimia lisäävältä asialta. Saan ladata akkuni omassa rauhassani, ja sitten palata energisenä, iloisena itsenäni muiden pariin. Kummallista, miten tarkaksi sitä ihminen tulee omista tavaroistaan ja yhdestä hassusta asunnostaan. Annoin jossain oudossa hyväntahtoisuuden puuskassani luvan käyttää asuntoani tämän viikon ajan kakkutehtaana joulubasaariin. Olin jo viime vuonna nähnyt, mitä siellä tehdään, mutta jotenkin aika kultaa muistot. Maanantai-iltana töistä palatessani meinasi itku päästä, kun näin, mitä asunnolleni oli tehty. Myllätty, siirrelty, paikattu, laitettu, täynnä tavaroita. Ja sama toistui eilen. Nyt sinne on ahdettu uusi, iso jääkaappi taikka pakastin! Minun reviirilläni käy siis tietämättäni muita ihmisiä, minun kotonani, kun en ole siellä, tekemässä sellaista, mitä minä en näe! Siirtävät tavaroitani, sotkevat niin, että oven rivat ovat tahmaisessa mönjässä. Ei ole puhettakaan, että siellä voisi nyt rentoutua ja ladata akkujaan tai edes nukkua levollisesti.

No, onneksi on huumori keksitty. Huusin ja kirosin eilen kovaan ääneen ja saatoinpa potkaista paria kakkulaatikkoakin ja heittelin tavaroita. Voin kertoa, että helpotti. Sitten nauroin saunassa kovaan ääneen räkäistä naurua naapurini kanssa. Sekin helpotti. Ja vannoin, että ensi viikon elän eristäytyen lukkojen takana ihan yksin, koko viikon.

Uskomatonta, miten pitkä aika viime kirjoituksestani on kulunut...

Ja miten nopeasti vuosi vierähtää ihmisen elämässä. Näin reippaan vuoden kulumisen kunniaksi ja juuri sen vuoksi päätin päivittää blogini ajantasalle, ja samalla muokata sen nimen. Luin juuri Hesarin nettisivujen blogeja ja kirjoittamisen halu kumpusi jostain minusta...

Elelen siis vieläkin täällä Hampurissa, Saksassa. Suomesta 13,5 kuukautta sitten lähtiessäni kuvittelin todellakin viettäväni vuoden ulkomailla töitä tehden ja palaavani reppu (taikka 5 matkalaukkua) täynnä kokemuksia takaisin kotiin. Toisin kävi.

Eli aloitetaanpa alusta tai siis siitä, mihin jäin viime helmikuussa tänne kirjoittaessani. Pääsiäisbasaari tuli ja meni, samoin kevät Hampurin satamajuhlineen ja vapun grilli-illat. Juhannus juhlittiin kukkamekoissa, samoin kuumastakin kuumempi kesä. Syksyn saapuessa tulivat hämyiset, lämpimät  elokuun illat. Mitä lähemmäs paluuni Suomeen koitti, sitä ahdistuneemmaksi tulin. Mitä seuraavaksi? Mitä haluan tehdä? Mitä minut on tarkoitettu tekemään?

Kun sain työtarjouksen suomalaiselta perheeltä elokuun lopussa, tiesin siinä olevan ratkaisuni avaimet. Tein päätökseni jäädä. Se, miten hyvältä se tuntui, oli uskomatonta. Vaikeinta oli kertoa tästä päätöksestä läheisilleni, sillä tiesin miten paljon se heihin koskisi, olihan minua odotettu Suomeen jo koko voden ajan... Ymmärsin kuitenkin sen, ettei tätä elämää toisia ihmisiä varten eletä, vaan omasta onnellisuudestani vastaan minä itse. Onneksi paria töyssyä lukuunottamatta ratkaisuni on hyväksytty ja ymmärretty, ja sain jälleen kerran todeta olevani osa ihanaa perhettä.

Huomaamattani aloitin päätökseni seuraamuksena tutustumismatkan itseeni. Aloin miettiä syvemmin elämääni, ihmisiä siinä, mitä olen tehnyt tähän mennessä ja mitä teen nyt, mitä haluan vielä tulevaisuudessa tehdä, mikä minulle on tärkeää, mitä ja ketä rakastan. Kun tasan vuosi tuli täyteen, oloni oli kummallinen. Toisaalta tunsin tyhjyyttä, toisaalta tunsin, miten yhtäkkiä varteni venähti muutaman sentin ja olin täynnä uusia kokemuksia. Outoa, miten voi noin todeta kasvaneensa ihmisenä, ja samalla pienentyä huomaamaan, miten paljon on vielä matkaa jäljellä.

Nyt olen  viimeisen kuukauden ajan potenut ihan järkyttävän isoa koti-ikävää, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Luulen sen johtuvan siitä, että haluan olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Haluaisin niin kovasti olla tukemassa vieressä veljeäni ja hänen perhettään tulevan perheenlisäyksen kanssa, haluaisin olla äitini ja isäni vierellä ihan vain olemassa. Haluaisin taas nauraa Suomen ystävieni kanssa ja matkustaa ympäri Suomea heidän perässään. Kaikesta tästä huolimatta haluan silti vielä katsoa ja kokea, mitä Hampurin elämällä on tarjottavanaan.

Pakkohan tämän vuoden aikana on ollut kasvaa, sillä vaikka olen ollut toisessa maassa, ei aika täällä täysin ongelmatonta ole ollut. Saksalaisen ja suomalaisen kulttuurierot ovat näkyneet jokapäiväisessä elämässä monta kertaa. Olen mennyt läpi osaamattomuuden, sydänsurujen, ystävistä luopumisen ja oman riittämättömyyden. Mutta tuloksena on edelleen hymyilevä sisupussi.

Kiitän kaikesta kokemastani ja ihmisistä ympärilläni joka päivä. Vaikka joka aamu kuudelta noustessani mietin, miksi tätä oikein teen. Tiedän, ettei nykyinen työni ole sitä, mitä loppuelämältäni haluan. Mutta tiedän, että se on matka kohti sitä. Tiedän jo nyt haluavani matkailusta ammattini, sillä vuoden aikana olen huomannut nauttivani tekemästäni työstä merimieskirkolla, asiakaspalvelussa. Tämän oivaltaminen on ollut tärkeää, sillä valmistuin viime keväänä toiseen ammattiin. Siitä irtipäästäminen on ollut yllättävän helppoa.

Nyt on aika palata töiden pariin...

Moikka kaikki rakkaat taas pitkästä aikaa!

Ensinnäkin suuri anteeksipyyntö kaikille teille, kun en ole tänne kirjoittanut, laittanut sähköpostia, soittanut taikka laittanut tekstiviestiä takaisin lukuisista huhuilusta huolimatta!
Tätä vastailemattomuuttani tai hiljaisuuttani täällä on vaikea selittää, mutta yritän silti. En ole unohtanut ketään teistä, eikä kukaan teistä ole menettänyt merkitystään tai paikkaansa mun sydämessä! Täällä ollessa omien juurien ja läheisten merkitys vain korostuu, ja teistä tulee jopa entistä rakkaampia! On hankala vain kuvailla sitä tunnetta, mikä täällä ollessa syntyy. Kai sitä tietoisesti ottaa vain etäisyyttä omaan entiseen elämäänsä, katselee sitä vähän kauempaa ja luo samalla uutta, eheämpää itseä täällä. Koko ajan täällä ollessa vertaa asioita Suomen ja Saksan välillä, mutta ei laita niitä millään lailla paremmuusjärjestykseen. Luulen, että luotan vain siihen, että kaikki rakkaimmat ihmiset säilyvät silti, vaikka en teistä kuulisikaan tai en itse ilmoita olostani. Kuitenkin on ihana, että teistä kuuluu, ja pysyn mukana kuulumisissa! (Tiedän, että se on molemminsuuntainen asia, munkin täytyy hoitaa suhteitani myös teihin päin!)

Ei elämä kuitenkaan ole täällä niin erikoista kuin sen kuvittelisi olevan. Täällä arki koostuu ihan samanlaisista pienistä asioista kuin ennenkin. Käyn töissä ja vapaa-ajalla puuhailen sitten kaikkea muuta kivaa, jolla saa ajatukset pois töistä. Erotuksena täällä vain on se, että asun työkavereideni kanssa, ja heistä muodostuu nyt perheeni ja työpaikasta kotini. Jonkun mielestä se voi olla kamala asia, mutta täällä se tuntuu vain luonnolliselta, kiinteältä yhteisöltä, johon voi turvatua jokaisessa tilanteessa. Ihmiset ympärillä tietävät heti, mitä tapahtuu, ja ne tapahtumat eletään siinä hetkessä yhdessä läpi. Toisaalta täällä ei niin omaa yksityisyyttä pysty pitämään, ellei kehittele salajuonia omista menemisistään, mutta taas toisaalta voi luottaa siihen, että kaikista huolehditaan. Omaa tilaa saa aina tarvittaessa, riittää, kun vain toteaa haluavansa olla itsekseen. Ja on jokaisen oma asia, miten paljon elämästään jakaa toisille. Suurin tekijä täällä viihtymisessä on kuitenkin tämä suomalainen yhteisö tässä ympärillä. Sen merkityksen huomaa sitten normaalissa arjessa, kun heti kirkolta pois mentäessä täytyy kieltä vaihtaa ja asettua ulkopuolisen osaan.

Vahvana vapaa-ajan viettona on meillä säilyneet nämä sunnuntai-illan irkkupubit ja maanantai-illan jazzlaiva -käynnit. Lisänä sitten lenkkeillään tuossa läheisessä "puistossa", käydään elokuvissa (huom. 4,5€/kerta!), kahvitellaan, shoppaillaan, kierretään kaupunkia, kokkaillaan, käydään syömässä ja vain oleskellaan yhdessä ja erikseen... ja tietysti juhlitaan ;)! Suunnitteilla onkin täällä meidän asunnossa, Huikkalassa, jo aika monet teemabileet kevään varalle...

Töissä meidän kiertokulku menee ihan kalenterivuoden mukaan, suomalaisia merkkipäiviä muistaen. Eilen saatiin hernaria, laskiaispullia ja Runebergin torttuja, nam! Tulossa on siis vielä pääsiäisbasaari, vappu ja juhannusjuhlat, jee :)!!! Eli missään nimessä ei Suomi pääse unohtumaan. Lisänä on sitten nämä saksalaiset juhlat, ja Hampurin kaupungin merkkipäivät, jotka meitäkin työllistää näin kevään tullessa. Ja keväthän on jo täällä pitkällä...Ensimmäiset krookukset jo pilkistää tuolta maasta, hiirenkorvat ovat ilmestyneet puihin ja vihreä ruoho alkaa jo hieman pilkistää harmaasta maasta. Lunta ei ole täällä satanut kuin muutamia hötysiä, eikä pakkasiakaan ole kunnolla ollut... Ja kyllähän tästä nauttii!!!

Joulun aika täällä meni itsenäisyyttä juhlistaessa vastaanoton merkeissä, jouluna olimme porukalla töissä tarjoamassa jouluateriaa muille, loikoillessa ja syödessä sitten vapaapäivinä. Uutena vuotena sain iskän ja äidin tänne vierailulle, ja sehän erikoista täällä olikin! Raketit viuhuivat tuolla meidän kotikadulla niin, että luuli sodassa olevansa sen savun ja paukkeen keskellä! Lisäksi silloin oli varmaankin kylmin aika täällä, joten viima ja kosteus tunkeutuivat takin alle oikein urakalla, hrrrr...

Nyt sitten piipahdin Suomessa tammikuun lopussa ihan nopealla visiitillä. Kävin kotona muutaman päivän olemassa ja juhlimassa veljen kihlajaiset ja sitten täytyikin jo suunnata takaisin. Tarkoituksella en tästä reissusta huudellut hirveästi, koska aikaa oli todella vähän tavata ketään, joten pahoittelut siitä! Seuraavalla kerralla on tarkoitus olla pidempään ja kierrellä sitä Suomeakin ympäri!

Matkailusta puheenollen, meillä on Nannan kanssa suunnitteilla reissu Alpeille ensi kuussa, ihanaa!! Tosin Nanna varmaankin nauttii tästä laskettelusta enemmän, mä taidan keskittyä tähän before ski-during ski-after ski -toimintaan, heh :D! Sitten sieltä päästyä on tarkoitus lähteä au pairien kanssa kevätreissulle Irlantiin huhtikuussa! Jännittää jo nyt!!!  Ja parasta tässä Irlannin reissussa on se, että se sisältyy mun töihini, jippii!!!

Kovasti odottelen teitä kaikki sieltä tänne käymään, koska en malta odottaa sitä, että oikeasti pääsen jakamaan tätä kaikkea teidän kanssanne! Näitä tapahtumia on hankala kuvailla sanoiksi, koska tilanteet tapahtuvat ja muuttuvat niin nopeasti, mutta yritän pitää tätäkin blogia nyt ajantasalla paremmin...

Ainiin, tammikuussa sain uuden kämppiksen, Katrin Kuopiosta, joka ilostuttaa täällä päiviäni ja iltojani savolaisella huumorilla :) kerrassaan ihana tyyppi on hän!

Nyt täytyy taas valmistautua iltavuoron vetämiseen, uhhuh. Toivottavasti tämä paketti hieman tyydyttää suurimpia tiedonhalujanne, ja Naamakirjasta löytyy sitten niitä kuviakin ;)!

Palaillaan muruset!!! Halauksia ja pusuja kaikille teille...

-Miltsukka-

Olen mestarileipuri (näin kahden päivän kokemuksella todistettuna...)!!!
Meikätyttö on siis parina aamuna pyöräyttänyt onnistuneesti isot satsit korvapuusteja, hiphei! Ja niille, joille tämä kuulostaa kummalliselta, selitykseksi sanon vain, että en todellakaan ole mikään ironchef, mitä keittiöön tulee... Voitte siis vain kuvitella, miltä tuntui saada onnistuneesti taikina kohoamaan, pullat uniin ja palamatta pois, ja niitä vielä jopa kehuttiin, hurraa!!! (Täällä siis leivotaan isossa keittiössä talouskoneilla yms, joten hieman hirvitti, mutta ei hätää, en saanut aikaan edes liekkejä tai savua...)

Noniin, ja tästä hehkutuksesta sitten eteenpäin... pieni herne mun habassani jatkaa kasvamista! Maanantaina saimme tänne kontillisen basaaritavaraa, ja aloitimme kunnon suursiivouksen ja myyjäisten järjestelyn hirvittävällä tohinalla, ja uskokaa, sitä tavaraa ja laatikkoa on, kaikkia suomalaista ruokaa ja muuta tilpehööriä jouluun liittyen ja vähän muutakin...kjähkjäh, tiedänpäs mitä erikoisuuksia joulumarkkinoille tulee siellä Suomessakin, nam ;)! Ja mikä erikoisinta, kaikki myydään loppuun jo melkein kahdessa päivässä. Siellä tavaran keskellä eilen pyöriessäni tuntui jo joulukin tulleen hieman lähemmäs, ja sehän onkin jo ihan kohta! Muutamat joululaulut jo ollaan laulettu ja suunniteltu menevämme joulun alla konserttiin tuohon läheiseel St.Michelin's kircheen. Tämä kirjoitus nyt näköjään pomppii ajatuksesta toiseen, mutta habaan palatakseni, eilen kannoin pienen pienestä, sokkeloisesta kellarivarastosta ruokalan pitkiä penkkejä ja pöytiä ja totesin, että ei  tarvitse tämän tytön paljon salilla käydä vuoden aikana.

Lauantaina suuntaamme Rajattoman konserttiin Bremeniin, mahtavaa! Ihanaa saada vähän uusia maisemia ja kokemuksia kirkon ulkopuolelta. Nyt vietän siis vapaapäiviä kaksi kappaletta, ja ajattelin huomenna käydä harrastamassa vähän teollisuusvakoilua Tanskan kirkon myyjäisissä...

Mutta siis, tulva oli ja meni ja nyt täällä on pakkasta ilman lunta, höh. Paitsi isänpäivän aamuna satoi täälläkin lunta, ehkä viisi minuuttia :)! Nyt vaan sitten palellaan, eli äiti lähetä villasukkia ja talvitakki! Ei vaiskaan, kyllä täällä vielä pärjätään ihan hyvin.

Nyt tuli Anna hakemaan ostoksille, kun on palkkapäivä, joten soronoo sorsat ;)! Pusuja!

-MillaMagia-

Kolea syksy on nyt sitten täälläkin... kylmä tuuli puhaltaa Elbeltä ja viimeisetkin lehdet irtoaa puista, vettä tulee kuin ämpäristä kaadettuna. Ihan kuin Suomessa olisi, ainoastaan pakkanen ja räntäsade puuttuvat :). Tuo otsikko viittaa siis siihen, että tällä hetkellä Elbe-joki tulvii täällä. Ei vielä hätää, joen pinta vain on muutaman metrin koholla parin päivän rankkasateiden jäljiltä. Joka päivä tilannetta kuitenkin seurataan, koska joki saattaa hyvinkin tulvia kaduille ja jopa meidän kirkon kellariinkin viemäreiden kautta, hui...

Hampurin tuhoisin tulva tapahtui vuonna -62, jolloin Elben pinta kohosi yli 3,5 metriä. Siitä on merkkinä tuolla satamassa korkea paalu muistuttamassa, missä kohti veden pinta oli tuona aikana. Siihen tulvaan ei oltu osattua varautua tarpeeksi hyvin, joten sen takia se saikin niin paljon tuhoa aikaan. Siitä viisastuneena täällä seurataan joen tilannetta mahdollisimman tarkasti vielä nykyäänkin, eikä turhaan; Fischmarkt (suuri torialue tuossa lähistöllä, jonne Reeperbarhnilta lähdetään lauantai-aamuisin jatkoille) peittyy joen tulviessa veteen niin, että autot jäävät alle. Yleensä se onkin suljettuna tällaisessa tilanteessa, ja autot siirretään korkeammalle maalle. Mielenkiintoisinta tässä kaikessa on se, että tästä tulvasta varoitetaan vanhan tykin laukauksin. Yhtenä aamuna on kuulunut jo pari laukausta ja tänäkin aamuna kuului kaksi pamahdusta. Jos kolmas tulee, on kirkon kellarissa venttiilit sujettava...

Turvassa täällä ollaan silti, ja kai tuollaista luonnon ihmetystä on lähdettävä pällistelemään oikein porukalla. Mainittakoon, että se veden pinta kohosi jo toissa päivänä 3 metriä...
Sunnuntaiksi on tänne luvattu kunnon syysmyrskyä, jolloin kannattaa vain käpertyä sohvan nurkkaan viltin alle hyvässä seurassa.

Mitäs muuta tänne kuuluu...
Kirkko menee kiinni ensi sunnuntain jälkeen, jolloin joulubasaarin valmistelu aloitetaan. Sitä tehdäänkin sitten seuraavat kaksi viikkoa, ja basaarin jälkeen kirkkoa siivotaan itsenäisyyspäiväksi vielä viikko. Jännitävää, koska tuona basaariaikana, neljänä päivänä, meillä käy n. 20 000 ihmistä jouluostoksilla koko kirkon ollessa melkoinen supermarket täynnä suomalaisia tuotteita. Tästä basaarista koostuukin suuri osa kirkon tuotosta, jolla me pystymme toimimaan täällä Hampurissa teitä ja meitä suomalaisia ja muita matkalaisia ja ihmisiä varten. Huimaa!

Meidän porukan perinteiksi on jo tullut se, että sunnuntai-iltaisin käymme siellä irkkupubissa nauttimassa irkkumusiikista ja maanantai-iltaisin siirrymme jazz-laivalle fiilistelemään. Ja nyt muutaman kerran on toinen kämppiksistäni, Kati, innostunut laulamaan siellä bändin mukana ja sekös vasta ihanan kuuloista onkin! Saan siis asua kahden musikaalisen tytön kanssa ja muutamana iltana muutenkin oon nukahtanut Katin laulua kuunnellessa. Ihan kuin pikkutyttö olisin taas...

Viime sunnuntaina otimme tyttöjen kanssa kirkolle vastaan uuden majoittuja ryhmän, n. 50 lappeenrantalaista, haalariasuista ja lakkipäistä teekkaria kellon ollessa 01.00 paikallista aikaa, huhhuh... Ei kuulemma ollut heistäkään ihan sellainen vastaanotto kuin olivat odottaneet :)! No, kaikki on tähän asti mennyt hyvin, ja itse olen sopivasti ollut vapaapäivillä heidän ollessa majoittuneena, eli ei käy kateeksi noita kolleegoja.

Nyt alkaa tämä runosuoni vedellä viimeisiään, mutta tosiaan, flunssa oli ja meni, kaikilla, joten nyt ollaan suhteellisen terveitä taas (riipuen miten sen ajattelee...). :)

Palataan taas astian ääreen, ja laittakaahan sieltä vain viestiä tulemaan, en välttämättä vastaa viikonkaan kuluessa, mutta kyllä jossakin vaiheessa aivan varmasti. Se johtuu vain siitä, etten malta aikaa viettää tarpeeksi koneen ääressä vapaalla ollessa, mutta kyllä kaikki posti minut tavoittaa... Facebookiinkin itseni törkkäsin, joten sieltäkin mut löytää aina joskus :)!!!

Halauksia ja pusuja kaikille rakkaille!

-Miltsu-