Aloin tässä pohtimaan ihmisen reviirin merkitystä. Lähinnä siksi, että olen joutunut suopumaan monenlaiselle sallitulle ja sallimattomalle tunkeutumiselle viimeisen vuoden aikana.

Olen aina ajattelut, että olen sosiaalinen ja helposti lähestyttävä. Tykkään myös itse olla lähellä ja päästä ihmiset lähelleni ja luokseni, viereen istumaan, halaamaan, vierelle köllimään ja kulkemaan mukana. Siksi onkin ollut outoa huomata, miten helposti ärsyynnyn nykyään ihan pienistä "ilmatilani" loukkauksista, vaikka yleensä se on ollut ihan toivottua.

Yhteisasuminen ja asuinkumppaniensa kanssa samassa työpaikassa työskenteleminen tekevät vapaa-ajalla hyvin tarkaksi siitä, missä kulkee minun rajani. Melkein koko vapaaehtoisvuoteni asuin yhdessä yhden tai useamman toisen vapaaehtoisen kanssa. Suurimman osan ajasta ei tässä mitään vikaa ollut, sillä olin jo opiskeluaikana tottunut yhteisasumiseen kimppakämpässä. Nyt kuitenkin oman erikoisuutensa ja pidemmän päälle hankaluutensa tähän järjestelyyn toi se, että samojen ihmisten kanssa olin sekä töissä että vapaa-ajalla. Koskaan en ollut täysin yksin. Toisaalta tiesin, että minusta pidettiin huolta, mutta taas toisaalta tuntui kuin olisin palannut kotiin vanhempieni luo. Tuntui, että ei ollut minkäänlaista yksityisyyttä tai omaa rauhaa, kun sitä halusi. Onneksi oli sentään oma huone ja ovi, jonka sai kiinni. Siitä tuli silloisen reviirini raja.

Täällä Saksassa on tullut huomattua, että myös omalle ulkoiselle reviirilleni on tungettu kyllä useammin kuin kerran, eikä se aina ole ollut mukavaa. Vuoden aikana olen kuitenkin tottunut siihen, että vieraat ihmiset tulevat puhuessaan hyvin lähelle, jotkut jopa koskettavat käsivartta tai olkapäätä keskustellessaan kanssani. Tarjoilijat ohjaavat täpötäydessä ravintolassa toisilleen tuntemattomia ihmisiä samaan pöytään istumaan, eikä siinä ole mitää outoa, päinvastoin on mukava jutella ja tutustua uusiin ihmisiin. Paitsi jos olet suomalainen, ja tottunut nauttimaan ateriasi ainakin puoliväliin asti täydessä hiljaisuudessa. Metrossa matkustaessa ihmiset istuvat mieluummin viereen kuin vastapäätä. Kai se läheisyys lämmittää näin pimeänä, koleana aikana. Toisaalta olen jo tähän tottunut, ja kumma kyllä se tuntuu paljon mukavammalle kuin se, että tutut ihmiset tulevat kotireviirilleni.

Olen asuttanut nyt heinäkuun puolesta välistä lähtien pientä yksiötä samassa asuintalossa, jossa myös edellinen kimppakämppäni sijaitsee. Pääsy tähän yksiöön on kyllä ollut yksi parhaista asioista vuoden aikana. Se on turvapaikkani, oma pieni soppeni, jonne vain kutsutuilla on lupa tulla. Tämä uuden reviirin veto on tuntunut helpottavalta ja omia voimia lisäävältä asialta. Saan ladata akkuni omassa rauhassani, ja sitten palata energisenä, iloisena itsenäni muiden pariin. Kummallista, miten tarkaksi sitä ihminen tulee omista tavaroistaan ja yhdestä hassusta asunnostaan. Annoin jossain oudossa hyväntahtoisuuden puuskassani luvan käyttää asuntoani tämän viikon ajan kakkutehtaana joulubasaariin. Olin jo viime vuonna nähnyt, mitä siellä tehdään, mutta jotenkin aika kultaa muistot. Maanantai-iltana töistä palatessani meinasi itku päästä, kun näin, mitä asunnolleni oli tehty. Myllätty, siirrelty, paikattu, laitettu, täynnä tavaroita. Ja sama toistui eilen. Nyt sinne on ahdettu uusi, iso jääkaappi taikka pakastin! Minun reviirilläni käy siis tietämättäni muita ihmisiä, minun kotonani, kun en ole siellä, tekemässä sellaista, mitä minä en näe! Siirtävät tavaroitani, sotkevat niin, että oven rivat ovat tahmaisessa mönjässä. Ei ole puhettakaan, että siellä voisi nyt rentoutua ja ladata akkujaan tai edes nukkua levollisesti.

No, onneksi on huumori keksitty. Huusin ja kirosin eilen kovaan ääneen ja saatoinpa potkaista paria kakkulaatikkoakin ja heittelin tavaroita. Voin kertoa, että helpotti. Sitten nauroin saunassa kovaan ääneen räkäistä naurua naapurini kanssa. Sekin helpotti. Ja vannoin, että ensi viikon elän eristäytyen lukkojen takana ihan yksin, koko viikon.